Sain jokin aika sitten postissa tarkat tiedot lennostani ja tapaamispaikastani Helsinki-Vantaan lentokentällä. Silloin se realisoitui. Olen tosiaankin lähdössä eikä mitään muttia. Samassa paketissa tuli myös kolme kappaletta osoitelappuja, jotka tulee kiinnittää matkatavaroihin. En ole edes miettiny mitä pakkaisin. En ole tehnyt mikään moista listaa, en ole ostanut isäntäpeheeni tuliaisia tai tehnyt vielä oikeastaan mitään. Pitäisi ottaa vielä kuviakin koulusta, perheestä, talosta, kavereista ja elämästäni yleensäkin. Myös Suomi -esitelmän tekoa on kehotettu, mutta enhän minä mitään aikaiseksi ole saanut :D
Kävin katsomassa Italian AFS:n tekemää esitystä Italian koulujärjestelmästä ja olen nyt hitusen viisaampi. Sen jo tiesinkin, että koulua on 6 päivää viikkossa, mutta monet muut seikat olivat uusia. Luokka on koko vuoden samanlainen. Oppilaat eivät vaihdu eikä edes opetusluokka, sillä opettajat kiertävät. Sama systeemi kuin ala-asteella täällä Suomessa. Hassua. Siihenkin tosin tottuu varmasti pian. Sillä systeemillä luokkahengen muodostuminen on mahdollista, toisin kuin meidän luokattomassa lukiossamme.
Tämä on aikaa jolloin katson muiden ystävieni lähtöä. Kuka lähtee Yhdysvaltoihin ja kuka Meksikoon tai Ranskaan. Taas on aika jättää hyvästejä. Niihin saan luvan tottua, sillä vaihto vuosi on paljolti myös hyvästien aikaa. Muut "kohtalotoverini" järjestävät läksiäisiään kaikessa kiireessa. Tuntuu, että olen viimein, joka täältä lähtee.
Vaikka lähtööni on enää n. kolme viikkoa, minulle ei ole tullut lähdön tunnetta. Uskon että tajuan sen vasta lentokoneessa ja silloinkaan en osaa ajatella 10 kuukautta eteenpäin. Milloin minun on muka tarvinnut osata ajatella niin pitkälle eteenpäin elämässäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti